Muistisairaudet ja niiden hoito

Vihdoin ja viimein uutta tekstiä. Välissä on sattunut ja tapahtunut, mutta tässä sitä taas ollaan. Seuraavaksi on tarkoitus kertoa mitä muistisairaudet ovat ja miten niitä hoidetaan. Olen myös kirjoittanut viimeisen kappaleen kokonaan muistisairaiden omaisia ajatellen. Muistisairaiden hoito on lähellä sydäntä, nykyinen työpaikkanikin on muistisairaiden palvelukoti. Pyrin kertomaan asiat esimerkkejä käyttämällä niin että kaikki pystyisivät sisällön ymmärtämään. Aiheesta saisi kirjoitettua satoja sivuja, joten pyrin tiivistämään ja tuomaan esiin olennaisimmat asiat.

Muistisairaudet ja niiden hoito

Muistisairaudet ovat Suomalaisten kansantauteja siinä missä esimerkiksi sydän- ja verisuonisairaudet tai diabetes. Muistisairauksien määrä kasvaa jatkuvasti kun väestö ikääntyy ja elinikä nousee. Mielestäni on ihan ymmärrettävää että aivot alkavat rappeutua kun ikää tulee. Ihmistä kun ei ole luotu elämään ikuisesti.

Yleensä puhutaan dementikoista, mutta muistakaa että oikea termi on muistisairas.

• Ensin teoria, sitten käytäntö: Yleisimmät muistisairaudet ovat

-          Alzheimerin tauti 
-          Lewyn kappale -tauti 
-          Frontaali- eli otsalohkodementia 
-          Vaskulaarinen- eli verenkiertohäiriöistä johtuva dementia

• Harvinaisempia muistisairauksia:

-          Alkoholidementia
-          Aivovamman seurauksena tullut muistiongelma
-          Cadasil, Huntington, Hakolan tauti

Alzheimerin tauti on yleisin muistisairaus, peräti 80% muistisairauksista on Alzheimerin tautia. Alzheimerin tauti on yleensä ikääntyvien, yli 65-vuotiaiden sairaus. Tautiin voi myös sairastua alle 50-vuotiaana. Sairaus on naisilla yleisempi kuin miehillä. Perinnöllisiä sairaustapauksia on noin 1%. Alzheimerin tauti on nimetty taudin löytäjän, Saksalaisen psykiatrin Alois Alzheimerin mukaan. Alzheimerin taudissa oireet johtuvat aivojen rappeutumisesta. Sairauden takia aivoissa tapahtuu muutoksia jotka johtavat muistijärjestelmän toimintaan liittyvien hermosolujen ja aivoalueiden tuhoutumiseen. Alzheimerin taudin ensimmäinen ja merkittävin oire on muistin heikentyminen. Erityisesti lähimuisti ja uuden oppiminen vaikeutuvat. Oireet alkavat hitaasti ja yleensä sairastunut pystyy peittämään oireet läheisiltään aluksi jonkin aikaa. Sairauden alkaessa ensimmäiset oireet ovat lieviä, esimerkiksi yleistyvää hajamielisyyttä. Ensimmäisten oireiden jälkeen sairaus alkaa edetä ja vaikeuksia tulee monimutkaisten toimintojen suorittamisessa ja käytännön asioiden hoitamisessa. Esimerkiksi raha-asioiden hoito ja matkustelu hankaloituvat, ostosten teko on vaikeaa eikä ruuanlaitto onnistu. Lopulta myös päivittäisten perustoimintojen hoito vaikeutuu. Peseytyminen, pukeutuminen ja vessassa käyminen muuttuvat vaikeiksi. Asioiden hahmottaminen vaikeutuu. Vessaa ei löydy vaikka se olisi nenän edessä tai ei tiedetä mitä tehdään lusikalla. Alzheimerin taudin loppuvaiheessa ihminen käpertyy sikiöasentoon. Tiivistettynä; Alzheimerin tauti syö ihmistä pala palalta pois. Sairauden kesto ensioireista kuolemaan on keskimäärin hieman yli 10-vuotta. Yleensä Alzheimerin tautia sairastavalla on jossain sairauden vaiheessa psyykkisiä oireita ja käytösoireita. Masennus, ahdistuneisuus, levottomuus ja harhaisuus ovat yleisiä. Yleensä Alzheimerin tautia sairastavan persoona ei välttämättä muutu sairauden edetessä. Alzheimerin tautia voidaan hoitaa lääkkeillä jotka hidastavat taudin etenemistä.

Lewyn kappale-tauti on muistisairaus joka yleensä alkaa 50-80 vuoden iässä. Sairaus on saanut nimensä aivojen kuorikerroksen alueelle kertyvien Lewyn kappaleiden mukaan. Sairauden oireita ovat älyllisten toimintojen, tarkkaavuuden ja vireystilan vaihtelut. Sairauden alkuvaiheeseen ei aina kuulu merkittäviä muistihäiriöitä. Sairauden edetessä muisti kuitenkin heikkenee. Sairastuneella voi esiintyä lihasjäykkyyttä, kävelyvaikeuksia ja tajunnanhäiriöitä. Harhat ja hallusinaatiot ovat yleisiä sairastuneille. Sairaudelle on tyypillistä jaksottuminen ja ajoittaiset harhaisuus- ja levottomuuskaudet. Sairastuneen persoonallisuus saattaa muuttua pikkuhiljaa ja sairastuneen omaiset ovat usein epätietoisia siitä mistä on kyse. Sairauteen ei ole parantavaa hoitoa mutta oireita voidaan helpottaa lääkkeillä tai lääkkeettömästi. Sairaus johtaa lopulta kuolemaan keskimäärin alle 10-vuoden kuluessa.­­

Frontaali- eli otsalohkodementian taustalla on ryhmä aivojen otsalohkoja rappeuttavia sairauksia jotka aiheuttavat muistisairauksille tyypillisiä oireita. Otsalohkoja voi myös vaurioittaa aivovamma, aivoverenvuoto tai otsalohkoissa oleva kasvain. Otsalohkojen toiminta liittyy aloitteellisuuteen, motivaatioon, pidäkkeisiin ja estoihin. Otsalohkodementia alkaa yleensä jo työiässä eli aikaisemmin kuin muut muistisairaudet. Otsalohkodementia kattaa noin 5% kaikista dementoivista sairauksista. Sairastuneen käyttäytyminen muuttuu oudoksi ja ihmiselle voi ilmaantua uusia luonteen piirteitä. Muistihäiriöt käyvät ilmi myöhemmin sairauden edetessä. Toisaalta sairastuneella voi olla apaattisuutta ja aloitekyvyttömyyttä jota helposti erehdytään pitämään masennuksena. Omaisilla voi mennä pitkään ennen kuin osaavat epäillä sairautta. Otsalohkodementialle tyypillistä on persoonallisuuden muutokset, esimerkiksi rauhallisesta kiltistä ihmisestä voi tulla aggressiivinen ja rivosuinen. Omaiselle otsalohkodementia saattaa olla muistisairauksista raskain, kun tuttu ihminen muuttuu tuntemattomaksi sairauden edetessä. Otsalohkodementia on jossain määrin perinnöllinen. Sairastuneista jopa puolella on todettu olevan otsalohkodementiaa myös muilla sukulaisillaan. Otsalohkodementiaan ei ole lääkehoitoa. 

Vaskulaarinen- eli verenkiertohäiriöistä johtuva dementia. Vaskulaarisessa dementiassa erilaiset aivoverenkiertohäiriöt vaurioittavat ja aiheuttavat kudostuhoja aivoissa. Syitä on monia, esimerkiksi aivoinfarktit ja aivoverenvuodot voivat aiheuttaa vaskulaarisen dementian. Vaskulaarinen dementia on toiseksi yleisin muistisairaus heti Alzheimerin taudin jälkeen. Sairaus on yleisempi miehillä kuin naisilla. Vaskulaarisessa dementiassa oireet riippuvat siitä missä kohdassa aivoja aivoverenkiertohäiriö on. Yleistä on että vaskulaarisen dementian alkaminen on selvemmin määriteltävissä kuin Alzheimerin taudin. Muistiongelmia tulee kaikille sairastuneille, toisille lievempiä kuin toisille. Sairaus etenee jaksoissa ja osia älyllisistä toiminnoista voi säilyä pitkäänkin. Yleisiä ovat kävelyhäiriöt, näköhäiriöt, puheen puuroutuminen ja virtsaamisen hankaloituminen. Itku voi olla herkässä ja tunne-elämä ailahtelee. Sairastunut usein ymmärtää toimintakykynsä puutteet mikä voi aiheuttaa ahdistuneisuutta ja masennusta. Vaskulaarisen dementian hoitona on pääasiassa taustalla olevan aivoverenkiertosairauden uusiutumisen ehkäisy ja riskitekijöiden hoito. Muita hoitomuotoja ovat yksilöllinen kuntoutus, esimerkiksi fysioterapia ja puheterapia.

Alkoholidementia on yleinen oireyhtymä joka johtuu alkoholin liiallisesta ja pitkäaikaisesta käytöstä. Alkoholidementiaa voidaan havaita niin nuorilla kuin vanhoillakin ihmisillä. Alkoholidementian oireisiin kuuluu esimerkiksi lähimuistin merkittävä ja pitkäaikainen heikkeneminen, uuden oppimisen, ajan ja tapahtumajärjestyksen ymmärtämisen häiriintyminen, tasapaino- ja kävelyvaikeudet. Usein alkoholidementiaa sairastava peittelee muistihäiriöitä sepittämällä tarinoita. Sairastuneilla muistihäiriöt ovat usein suhteettoman laajoja muihin toimintojen häiriöihin verrattuna. Lisäksi alkoholidementian oireisiin kuuluu työkyvyn heikkeneminen ja sosiaalisen selviytymisen heikkeneminen, henkisten toimintojen aleneminen ja persoonallisuuden muutokset. Alkoholidementia on valitettavasti varsin yleinen Suomalaisten keskuudessa.

Tätä tietomäärä en ole pelkästään omasta muististani onkinut vaan olen käyttänyt näitä lähteitä: http://www.tohtori.fi/ http://duodecim.fi/ http://www.muistiliitto.fi/ http://www.kaypahoito.fi/web/kh/etusivu

Seuraavaksi puhun omista kokemuksistani. Sairaanhoidon- ja huolenpidon lähihoitajana minulla ei ole juurikaan teoriatietoa pohjalla hoitaessani muistisairaita. Tarkoituksena on kuitenkin opiskella lisää muistisairaiden hoitoa koska muistisairaudet ovat mielenkiintoisia ja koen ne omaksi jutukseni.

Mielestäni muistisairaita hoitaessa tärkeää on antaa asiakkaalle mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä pienilläkin valinnoilla. Muistisairaus vie edetessään ihmiseltä elämänhallinnan joten silloin pitää keskittyä niihin elämään pieniin mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siksi on hyvä muistaa kysyä mitä juomaa asiakas haluaa ruokansa kanssa, kysyä toiveruokia (työssäni voin vaikuttaa kun teemme kaikki ruuat itse), tai kysyä mielipidettä siitä mitä vaatetta asiakas haluaa aamulla päälleen. Nämä ovat pieniä asioita mutta ovat tärkeitä ihmiselle jonka kyky elämänhallintaan on heikentynyt. Tärkeää on myös pyrkiä tekemään asiakkaan olo kotoisaksi. Omaisia voi pyytää tuomaan asukkaan huoneeseen asioita asukkaan edellisestä kodista. Kotoisuutta ja yhteishenkeä asukkaiden kesken voi lisätä esimerkiksi kuuntelemalla ja laulamalla yhteisissä tiloissa kansanlauluja tai vanhoja iskelmiä. Mielekästä tekemistä voi myös olla vanhojen valokuvien katselu tai televisiosta tulevan vanhan elokuvan katsominen. Muistoja voi herätellä ja luoda hyvää mieltä tekemällä muistisairaille ruokia joita entisaikaan on tehty ja syöty. Muistisairaiden kanssa on hyvä pitää muistelutuokioita, muistella esimerkiksi sananlaskuja, presidenttejä tai tapahtumia. Vaikka nykyhetkeä ja viimeisiä vuosia ei niin hyvin muistakaan, muistisairas kuitenkin muistaa asioita nuoruudestaan ja aikaisemmista tapahtumista melko pitkään. Kun muistisairaan elämä lähenee loppuaan vuodepotilaana, kosketuksen merkitys korostuu. Hellä, kunnioittava kosketus ja tilanteen rauhoittaminen on hyvin tärkeää. Puhumattomasta kommunikointiin kykenemättömästä vuodepotilaasta ei voi varmaksi tietää kuinka paljon hän ymmärtää ja tuntee ympäristöään. Siksi on edelleen tärkeää kertoa mitä tehdään ja miksi, vaikka toiselta ei vastausta saa.

Jokainen muistisairaus etenee hieman eri tavalla vaikka sairauksissa on osaksi samoja oireita. Muistisairaita tulee kuitenkin kohdella yksilöinä. Muistisairaat voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: ensimmäinen ryhmä on sellaiset muistisairaat jotka on melko vasta saaneet diagnoosin. He ovat alkaneet huomata että eivät enää muista nimiä ja päiviä, unohtavat lieden päälle tai ruokaa laittaessa huomaavat etteivät muista miten jatkaa. Yksinkertaiset asiat alkavat tuntua vaikeilta. Näiden asioiden huomaaminen masentaa ihmistä, helppo kuvitella jos ajattelee omalle kohdalle. Eli tämä ensimmäinen karkea ryhmä on onnettomat muistisairaat. Kun sairaus etenee niin sairastuneella myös sairaudentunto alkaa kadota, eli sairastunut ei itse ymmärrä olevansa sairas. Siitä päästäänkin ryhmään kaksi: onnelliset muistisairaat, ne jotka eivät enää tajua muistin menemistä ja toiminnan ohjauksen heikkenemistä. Siinä vaiheessa sairastuminen ei masenna. Sellainen muistisairas nauttii niistä elämän pienistä asioista joista äsken kirjoitin.

Muistisairaiden hoito on raskasta varsinkin henkisesti. Muistisairaiden kanssa täytyy olla kärsivällinen ja täytyy muistaa että ihminen on sairas eikä välttämättä tarkoita mitä sanoo tai tekee. Jokainen päivä on erilainen. Toisinaan koko päivän saattaa itkettää ja olla äitiä ja isää ikävä. Toisena päivänä ihmetellään kuinka hyvä palvelu on niin ihana että pidetään huolta.

Työssä on myös jatkuvasti riittämättömyyden tunne. Se kun haluaisi antaa vielä enemmän mutta ei pysty. Haluaisi tehdä muistisairaan olon hyväksi mutta keinot ovat vähissä kun vieressä istuminen, juttelu ja tutut asiat eivät riitä rauhoittamaan. Pitää tehdä työtä omalla persoonallaan mutta täytyy kuitenkin olla tietty etäisyys että ei itseään ylikuormita. Siinä hyvä esimerkki isosta eettisestä ongelmasta; kuinka paljon antaa itsestään ilman että itse särkyy?

Eettisyys tuntuu korostuvan muistisairaita hoitaessa. Työ on eettisesti hyvin kuormittavaa. Eettisten asioiden kanssa tasapainottelu on osa jokapäiväistä työtä. Hyvä esimerkki eettisestä ongelmasta muistisairasta hoidettaessa: muistisairas etsii miestään, on itkuinen ja ahdistunut kun ei miestä löydy. Muistisairas ei muista että mies on kuollut pari vuotta sitten. Onko oikein pamauttaa asia päin naamaa että sinun mieshän on ollut jo pari vuotta vainaa? Vai ollako välittämättä koko asiasta? Tai entä jos halaa ja lohduttaa muistisairasta että kyllä se mies vielä jostakin löytyy? Vai koettaako vaihtaa aihetta (mikä toimii yleensä hetken mutta sen jälkeen muistisairas alkaa taas etsiä miestään)?

Vielä viimeinen mutta ei vähäisin asia, itse asiassa mielestäni tärkein asia. Nimittäin muistisairaan omaiset. Sairaus on ehkä kaikista vaikein juuri omaisille. On todella raskasta seurata kun esimerkiksi oma mummo, äiti, sisko, veli tai setä katoaa pala palalta pois vaikka ihminen on fyysisesti vielä läsnä. Silmistä katoaa se tuttu loiste ja pilke, tai oma poika onkin yhtäkkiä mies tai veli. Muistisairauden alussa sairas vielä itse tunnistaa oireet ja tajuaa elämänhallinnan ja muistin menevän. Todellisuus tulee vastaan, muistisairas ja omainen tajuavat että tästä ei enää ylöspäin pääse vaan suunta on pikkuhiljaa huonompaan. Tässä vaiheessa tukea tarvitsee niin sairastunut kuin omainenkin. Omaiselle tulee helposti voimattomuuden tunne kun sairastuneen mielialat heittelevät sairauden tuomaa järkytystä käsiteltäessä. Sairaudelle kun ei voi mitään ja varma asia on että sairaus päättyy kuolemaan.

Muistisairaan omaisena kannattaa muistaa että sairaus on tavallaan armollinen. Sairauden edetessä sairaudentunto katoaa, jolloin myös sairastuneen mieliala kohoaa kun ei enää ymmärrä elämänhallinnan ja muistin heikkenevän. Osa muistisairaista kuitenkin ovat tämän pisteen jälkeen edelleen itkuisia ja ahdistuneita. Osasyy on siinä että muisti on jo mennyt niin huonoksi ettei tunnista paikkoja tai ihmisiä. Omassa kodissaan etsii omaa kotia, äiti on hukassa ja vastasyntynyt lapsi kateissa. Nämä tilanteet ovat hankalia koska muistisairaalla jää helposti ”levy” päälle jolloin tilanteesta pois pääseminen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Keinoja tilanteiden hoitamiseen on monia. Omainen voi pyytää muistisairaan istumaan, hakea tutun esineen tai kuvan ja pyrkiä rauhoittamaan tilanne juttelemalla. Hermojaan ei kannata menettää eikä lähteä mukaan muistisairaan ahdistukseen. Tilannetta voi myös yrittää laukaista kysymällä muistisairaalta hänen syntymävuottaan. Syntymävuoden selvittyä voidaan näyttää kalenterista nykyinen vuosi ja laskea pyöreästi minkä ikäinen muistisairas henkilö nyt on. Sen avulla voi hetkeksi selvitä että lapset ovat jo maailmalla, äiti on kuollut ja tämä kotihan on omin käsin rakennettu vuosia sitten. Tähän asiaan ei kuitenkaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa keinoa, vaan jokainen tilanne on aina omanlaisensa.

Muistisairaan persoonan ja käytöksen muuttuessa kannattaa pitää mielessä että se on sairaus mikä ihmistä muuttaa. Turhautuminen, ahdistuminen, voimattomuus ja viha ovat monesti tuttuja tunteita joille on hankala löytää purkamiskeinoja. Muistisairaan omainen on myös ihminen siinä missä kaikki muutkin, joten tunteitaan ei tarvitse häpeillä. Asioita ja tunteita on hyvä käsitellä että ne eivät alkaisi hallita elämää kokoaikaisesti. Suomessa tukea on onneksi  kohtuullisen hyvin saatavana. Vertaistukiryhmät, lääkärit, hoitajat, sukulaiset ja ystävät ovat tärkeitä. Muistisairaalle tulee usein mahdollisuus päästä vuorohoitoon jolloin omaishoitaja pääsee hengähtämään.

Muistisairauden edetessä tulee ajankohtaiseksi laitoshoitoon siirtyminen. Moni omainen kokee tekevänsä väärin kun edes ajattelee kyseistä vaihtoehtoa. On ihailtavaa kun omaiset huolehtivat muistisairaasta läheisestään, mutta raja tulee varmasti vastaan jokaisella eikä sitä tarvitse hävetä. Edelleenkin muistisairaan omaiset ovat ihmisiä, joten on täysin inhimillistä että jaksaminen loppuu esimerkiksi kun fyysinen toimintakyky laskee paljon. Muistisairaan siirtyminen hoitokotiin on suuri muutos sairastuneen ja omaisen elämään. Muistisairaan sopeutuminen hoitokotiin on hidasta eikä sopeutumista välttämättä tapahdu koskaan. Omainen saattaa ahdistua ja tuntea olevansa huono; ”olenko minä huono ihminen kun toin äidin paikkaan missä hän vain itkee ja etsii kotiaan?” Hoitopaikka saattaa tuntua vieraalta myös omaiselle. Joka paikassa on hoitajia ja hoidettavia, tietty päivärytmi ja vierailuajat jolloin voi käydä läheistään katsomassa. Kaikki on valkoista ja hygieenistä, yhteistä hiljaista hetkeä läheisen kanssa voi olla vaikea järjestää.

Tästä huolimatta käykää katsomassa läheisiänne siellä hoitopaikoissa, antakaa se pieni hetki, hymy ja hyvä mieli. En tarkoita että pitäisi olla aamusta iltaan, 15minuuttia on pieni hetki omasta päivästä. Kuitenkin se 15minuuttia voi olla siinä hetkessä muistisairaan kohokohta. Muistisairas voi unohtaa omaisensa käynnin heti kun omainen poistuu huoneesta. Merkitystä on sillä, että on samassa hetkessä läheisensä kanssa. Juuri se hetki. Muistisairas elää tässä hetkessä (ja menneisyydessä). Tuleva ei ole oleellinen, vain tämä hetki.

Minä itse hoitajana nostan hattua ja tarjoan kädenpuristusta kaikille teille omaishoitajille ja muistisairaiden läheisille jotka jaksatte huolehtia läheisistänne. Arvokkain asia maailmassa on toiset ihmiset, sitä ei voi raha tai rikkaudet korvata. Muistisairaan läheisen elämä on välillä hyvin rankkaa, mutta myös niitä hyviä hetkiä on. Hyvät hetket auttavat jaksamaan sairautta ja jokapäiväistä elämää. Vielä kerran KIITOS. Arvostan teitä todella todella paljon.

Kasvun paikkani

Pitkästä aikaa ehdin tänne kirjoittelemaan. Elikkäs, palataanpas ajassa taaksepäin. Selitin ensin millainen hoitaja olen ja nyt voin selittää mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen että minusta on kasvanut hoitaja. Nämä ovat siis kasvun paikkojani ennen lähihoitajakoulua.

En aiemmin ollut kovin sosiaalinen ihminen. Olen aina ollut ujo ja hieman syrjään vetäytyvä. Siksi olin ihmeissäni päästessäni hoitajakouluun. Päätin kuitenkin mennä ja sitä päätöstä en kadu. Olen koulun aikana oppinut paljon sosiaalisia taitoja ja tullut sosiaalisemmaksi ihmiseksi. En enään ole samalla tavalla ujo enkä arastele puhua tuntemattomille. Olen myös huomannut että hakeudun paljon muiden ihmisten seuraan ja nautin siitä. Olen siis todella oppinut sosiaalisemmaksi. Tämä on iso asia minulle itselleni.

Ensimmäiset pienet kosketukset sosiaalialaan tulivat kuudennella luokalla. Kuudennelle luokalle piti valita vapaavalintaisia kursseja. Minä valitsin maailman kansalaisen kypsyyskokeen joka kesti koko vuoden. Maailmankansalaisen kypsyyskoe liittyy YK-liiton kansainvälisyyskasvatuksen opintokokonaisuuteen. (linkki yk-liiton mkk:n sivuille http://www.ykliitto.fi/kouluttaa/mkk) Kypsyyskoe vaikutti mielenkiintoiselta ja kokeilemisen arvoiselta. Tein kypsyyskokeen parityönä silloisen luokkatoverini kanssa. Valitsimme aiheeksi lasten oikeudet. Aihe oli laaja ja monipuolinen ja siitä riitti kirjoitettavaa ja pohdittavaa. Vuoden ahkeroimme kypsyyskokeen parissa. Perehdyimme lasten oikeuksiin, tarkastelimme miten ne toteutuvat eri puolilla maata tutkimme asiaa laajasti. Yksi hämmentäviä asioita oli se, että Yhdysvallat ei ole ratifioinut lasten oikeuksien sopimusta. Maailman kansalaisen kypsyyskoetta tehdessäni opin paljon uutta tietoa lasten oikeuksista ja niihin liittyvistä asioista. Työn tekeminen oli minulle merkittävä kasvun paikka. Olen iloinen että tein kypsyyskokeen. Työmme oli sen vuoden paras työ ikäluokassamme. Saimme YK-liitolta kutsun Helsinkiin. Menimme joulukuussa päivän vierailulle Helsinkiin, kävimme YK-liiton toimitiloissa. Työntekijät onnittelivat meitä hienosta työstä ja saimme kehuja ja kannustuksia. Päivällä menimme vierailulle eduskuntataloon. Jutta Urpilainen esitteli meille eduskuntataloa ja menimme YK-liiton tilaisuuteen jossa meille jaettiin palkinnot ja tunnustukset. Päivä oli ikimuistoinen ja tuntui hyvältä saada kiitosta tehdystä työstä. Lasten oikeudet ovat kulkeneet mukanani kypsyyskokeesta lähtien.

Seitsemännellä luokalla minulle ehdotettiin että minun kannattaisi hakea tukioppilaaksi. Mietin ehdotusta ja päätin hakea tukioppilaaksi. Minut hyväksyttiin ja pääsin Mannerheimin Lastensuojeluliiton tukioppilaskoulutukseen. Koulutus kesti 16tuntia ja saimme siitä todistukset. Koulutuksessa käytiin läpi mitä taitoja tukioppilas tarvitsee. Opeteltiin ryhmäleikkejä, tutustumisleikkejä, ryhmäytymisleikkejä ja keskustelun avauksia ja ylläpitämistä. Erityisesti jäivät mieleen tuntien aloitukset jolloin kouluttaja esimerkiksi käski meidän mennä ikäjärjestykseen 9 emmekä saaneet puhua keskenään, tai järjestykseen pituuden tai hiustenvärin mukaan. Ryhmiä oli kätevä sekoittaa antamalla jokaiselle parille lappu mihin piti kirjoittaa jokin esimerkiksi kaksiosainen liikkumisen välinen. Laput kerättiin takaisin, katkaistiin sanat keskeltä, sekoitettiin ja jaettiin takaisin meille oppilaille. Tukioppilaskoulutus oli seitsemännen luokan keväällä. Koulutuksen loputtua pohdimme vanhojen tukioppilaiden kanssa miten otamme syksyllä tulevat seiskaluokkalaiset vastaan ja mitä heidän kanssa teemme ryhmäytymispäivänä, miten autamme yläasteen aloittamisessa ja miten autamme luokkia tulemaan tiiviiksi ja hyvähenkisiksi ryhmiksi. Tukioppilaana oleminen kasvatti minua ihmisenä. Opin sosiaalisuutta ja aktiivisuutta. Opin uusia leikkeijä ja keinoja miten innostaa ja toimia luokassa. Tämä antoi myös kipinän vertaistutorointiin. Se on samantapaista toimintaa kuin tukioppilailla, mutta se on ammattikoulujen itse järjestämää. Meidänki koulussa sai ilmoittautu tutoriksi ja siihen piti käydä kurssi. Kurssilla käsiteltiin samankaltasia asioita kuin tukioppilaskurssilla. Tietenki vähän hoitoalaan painottuen. Meitä myös ohjeistettiin miten kertoa koulustamme ja mitä asioita voimme neuvoa uusille oppilaille. Näitä asioita olivat esimerkiksi kaupungin kiertäminen. Näytimme esimerkiksi missä on Kela ja kaupungin kirjasto.

Kahdeksannella luokalla kävin 4H:n Dogsitter koulutuksen. Kouluksessa en oppinut oikeastaan mitään tärkeää mitä tällä alalla tarvitsisin. Dogsitter koutuksen jälkeen 4H:lta kyseltiin että onko halukkaita lähtemään eläinkerhon ohjaajaksi. Hetken mietittyäni suostuin ja ilmottauduin ohjaajaksi. Kävin parin tunnin pikakoulutuksen kerhon ohjaamiseen. Minun kerhoni oli alakoululaisille tarkoitettu eläinkerho. Eläinkerhon tarkoituksena oli että ohjaajalla olisi lemmikki mukana, että ohjaaja toisi lemmikkivieraita ja että kerholaiset saivat tuoda omia lemmikkejään vierailulle. Kyselin kerholaisilta ehdotuksia ja suunnittelimme yhdessä aikataulua ja kerho-ohjelmaa. Kerholaisia oli aina mukavasti. Haastavaa oli suunnitella ohjelmaa niin että se olisi kaikille mielekästä. Kerholaisten ikähaitari oli suuri, nuorimmat olivat 5-vuotiaita ja vanhimmat 12-vuotiaita. Ohjasin kerhoa melkein kaksi vuotta. Omasta mielestäni suoriuduin siitä hyvin. Sain lapsilta ja lapsien vanhemmilta kiitosta ja kehuja. Opin kerhoa ohjatessani ryhmänohjaustaitoja, suunnittelutaitoa ja sosiaalisuutta. Opin myös toimimaan lasten kanssa.

Viimeisin kasvunpaikka oli vuonna 2011 kesätyöni Pudasjärvellä Kurenkartanon palvelukodin dementiaosastolla. Asiakkaat olivat vaikeasti dementoituneita huonokuntoisia, pääosin vanhuksia. Dementiaosastolla lähihoitajan työtä tehdessä minulle tuli täysi varmuus siitä että tämä on minun alani ja dementikot minun juttuni. Työ oli mieluista ja mukavaa. Ensimmäistä kertaa tein kunnolla lähihoitajan työtä ja nautin siitä. Sain hyvää palautetta työntekijöiltä ja asiakkailta ja minua kannustettiin jatkamaan alalla. Parasta palautetta työssä on asiakkaan hymy tai kiitos. Se on 9 välitöntä ja vilpitöntä palautetta. Se hymyilyttää ja saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Tällä alalla saa niin hakkuja kuin kehujakin. Jotkut ovat tyytyväisiä vähään. Toisille taas ei riitä mikään. Kesätöissä opin perusteellisesti vuodepotilaan hoidon. Kasvoin ammattilaisena, sain varmuutta työhöni ja tekemiseeni. Kokemus oli hyödyllinen ja opettavainen.

Lähihoitajan lupaus

Valmistuttu siis on 2.6.2012 näin virallisesti. Hyvät paperit sain, muutin synnyin paikkakunnalleni ja aloitin työt uudessa paikassa. Mikäs siis tässä on ollessa, uuden paikan rutiineja opetellessa. Pääsin tekemään työtä dementikkojen kanssa eli tällä hetkellä elän hoitajan unelmaani.

Valmistumistilaisuudessa lähihoitaja lausuu lupauksen joka on ohjenuorana tulevaisuudessa työtä tehdessä.

Lähihoitajan lupaus

"Lupaan lähihoitajan tehdä työtäni

ihmisyyttä kunnioittaen

ja salassapitovelvollisuuteni muistaen.

Lupaan toimia hyvän elämän edistämiseksi sekä

terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä,

edesauttaa toimintakyvyn ylläpitämistä,

edistää terveyttä,

hoitaa sairaita,

lievittää inhimillistä kärsimystä,

ja saattaa hyvään kuolemaan.

Lupaan vaikuttaa sosiaali- ja terveysalan

sekä työyhteisöni

ja oman ammattini kehittämiseen."

Muutama sana etiikasta. Eettisyys on tärkeää, siihen kuuluu ihmisarvon kunnioittaminen ja ihmistä arvostava kohtaaminen, itsemääräämisoikeus, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, vastuullisuus, työyhteisö ja yhteiskunta. Nämä kaikki sisältyvät myös edellämainittuun lähihoitajan lupaukseen.
Ihmisarvon kunniottaminen on omassa työssäni sitä että kunnioitan jokaista hoidettavaani, minun tehtäväni ei ole tuomita ihmistä menneisyyden tai tekojen perusteella vaan kunnioittaa ja hoitaa parhaani mukaan. Tietenkään toista ei ole pakko hyväksyä mutta kunnioittaa silti pitää kun kerran häntä hoitaa. Toistan itseäni, mutta jokainen ihminen on mielestäni arvokas.
Itsemäärämisoikeus on tärkeää sillä vanhus on aikuinen ihminen jolla on oikeus vaikuttaa hoitoonsa ja kertoa mielipiteitänsä. Itsemääräämisoikeus voi olla niinkin pientä kuin että haluatko kahvin maidolla vai ilman. Vanhukselle on usein tärkeää saada vaikuttaa näihin pieneltä tuntuviin asioihin. Dementoitunut vanhus voi olla ahdistunut kun tajuaa elämänhallintansa hiipuvan muistin ja kognitiivisten kykyjen heikentyessä, siksi pienet teot merkitsevät paljon.
Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä että minä lähihoitajan hoidan minulle annettua tehtävää, ja pidän huolta että potilaan oikeuksia ei poljeta ja tarvittaessa puolustan potilaan oikeuksia jos tilanne niin vaatii.
Tasa-arvo on tärkeää sillä työssä toimiessa lähihoitaja kohtaa paljon erilaisia ihmisiä, niin potilaita kuin työntekijöitäkin. Potilaiden kesken saattaa hoitajalla tulla kiusaus suosia niitä "helppoja" hoidokkeja, jotka ovat fyysisesti hyväkuntoisia tai vähään tyytyväisiä. Tämä on kuitenkin väärin eikä niin saisi toimia. Työssä pyrin olemaan niin tasa-arvoinen kuin vain voin. Jokainen ansaitsee saman tasoista hoitoa asemasta, elämäntilanteesta, sukupuolesta, iästä, uskonnosta, kulttuurista, rodusta, vakaumuksesta ja mielipiteestä riippumatta.
Vastuullisuus on sitä että hoitajana tiedän vastuuni. Työstäni olen vastuussa työnantajalle ja potilaille. Työnantajalle koska hän maksaa minulle palkkaa tekemästäni työstä eli olen vastuussa siitä että hoidan annetut tehtäväni. Potilaalle olen vastuussa siitä että hoidan häntä lupauksessa mainitulla tavalla. Vastuullisuuteen kuuluu myös vastuu oman ammattitaidon ylläpitämisestä.
Työyhteisö ja yhteiskunta tarkoittaa työssäni sitä että toimin moniammatillisen ryhmän jäsenenä potilaslähtöisesti. Se tarkoittaa myös sitä että voin uskaltaa ottaa puheeksi myös vaikeita asioita ja pyrkiä parantamaan työyhteisöni hyvinvointia. Tämä on vielä alussa hieman vaikeaa koska joillakin vanhemmilla hoitajilla on se mielipide että uusi hoitaja on niin aloittelija että ei vielä mitään osaa. Myös nämä vanhat ovat yleensä niitä kaavoihin kangistuneita jotka ovat "aina tehneet asiat näin".

Vapaapäinä turinat taisi olla tältä erää tässä, nyt koiran kanssa ulos ja huomenna aamuvuoroon. Kiitos ja kumarrus kaikille jotka jaksavat minun höpinöitä lukea.

Kevät höpinää

Johan tuota joutaa jo uuden jutun tänne kirjoittamaan. On tämä blogikirjoittelijan "ura" vielä niin alussa että kestää varmasti hetki ennenkuin saa juonenpäästä kunnolla kiinni. Ajattelin tuossa joku päivä ihan huumorimielessä testata miltä vaikuttaisi jos kirjoittaisi niinkuin puhuisi, eli Oulun murretta hieman Pudasjärven murteeseen vivahtavasti. Suunnittelin myös kunnon vuodatusta aiheesta hoitoalan etiikka, mutta se vähän myöhemmin.

Joka tapauksessa valmistuminen on jo todella lähellä. Viimeinen rutistus menossa; työssäoppimista kotihoidossa, viimeisiä tenttejä ja kursseja. Vielä on tehtävää ennenkuin saa paperit kouraan ja kolmen vuoden uurastus on ohi. Pääsee sitten kunnolla tämä hoitajan ura alulle. Töissä tulee varmasti oppimaan paljon uutta, on kursseja ja koulutuksia ja jatkuvasti tulee uutta tietoa esimerkiksi aseptiikkaan tai sairauksien hoitoon liittyen. Itselläni on toki jatkuvasti kasvava tiedonnälkä alaa ja aihetta kohtaan.

Palataan siis ajassa taaksepäin ihan vain tulevan valmistumisen kunniaksi. Seuraavan tekstinpätkän olen kirjoittanut toisen vuoden alussa hoidon ja huolenpidon työssäoppimisessa hoitosuunnitelmaa tehdessäni. Olin työssäoppimisessa palvelutalossa ja silloin sain ensimmäisen kosketuksen työstä vanhusten kanssa. Seison edelleenkin seuraavaksi tulevien sanojen takana.

Vanhuksen kohtaaminen yksilönä on tärkeää. Muiden autettavana oleminen ei ole jokaiselle vanhukselle mieluinen asia. Joku voi hävetä esimerkiksi pesujen tekoa tai hammasproteesien puhdistamista. Toinen taas passauttaa uutta hoitajaa mielellään. Oma epävarmuus ja tilanteen pelkääminen ei kyllä auta asiaa. Pitää tarttua rohkeasti toimeen, opiskelijana tosin voi vähän saada anteeksi alkukankeuttaan. Olen oppinut olemaan ja toimimaan vanhusten kanssa luonnollisesti ja mielestäni niin miten kuuluukin hoitajana toimia. Yritin lähteä tähän harjoitteluun mahdollisimman pitkälti ilman mitään ennakkoluuloja. Pesuasia ja vanhuuden kohtaaminen jännitti ehkä eniten ja nyt se sujuu jo melko lailla rutiinilla. Puhtaushan on yleensäkin tärkeä perusasia ihmiselämässä eikä tämä todellakaan ole poikkeus vanhoilla ihmisillä. Olen oppinut että vanhuus ei ole pelkkää vessassa käymistä ja syömistä. Vanhuus ja siihen liittyvät asiat, sairaudet, ihmiskehon ja mielen rappeutuminen ovat tässä työssä joka päivä kohdattavia asioita. Toisaalta vaikka työtä tekee sydämellä, pitää muistaa että niitä asioita ei kanna kotiin, vaan ne jätetään työpaikkalle ja puidaan siellä työkavereiden kanssa selviksi, muuten ihminen väsyy. Olen huomannut että toisaalta vanhukset osittain palaavat lapsen tasolle, kiukutellaan ja huudetaan jos asioita ei saa periksi ja välillä on ikävä isää ja äitiä. Toisina päivinä taas ollaan vanhoja ja viisaita. Jokainen päivä on erilainen, yhtenä päivänä kaikki ovat iloisia ja elämä hymyilee. Seuraavana päivänä kaikki voi olla aivan toisin. Uusia tilanteita, asioita ja opittavaa on tullut paljon lyhyessä ajassa. Kokemuksia, enemmän hyviä kuin huonoja on tullut paljon ja muistelen niitä varmasti vielä pitkään enkä mitään kokemusta olisi halunnut jättää väliin.. Suuri kiitos näistä kokemuksista kuuluu myös ohjaajalleni joka on osannut ja tehnyt tehtävänsä ohjaajana erinomaisesti minua tukien ja kannustaen. Tämä harjoittelu on varmasti kasvattanut minua ihmisenä ja tulevana hoitajana. Vanhusten hoito vaati ja ottaa paljon, mutta se antaa vielä enemmän. Olen oppinut että vanhuus on arvokas asia. Vanhuksilla on sellaista viisautta mitä minä nuorena ihmisenä kunnioitan syvästi. Hoitotyö on arvokasta ja minä aion tehdä sitä koko sydämelläni niin hyvin kuin vain osaan ja pystyn.

Miksi hoitoala?

Hoitoalalle ajauduin sattumalta. Opinto-ohjaaja ja kaverit puhuivat hoitoalasta ja ajattelin että miksi ei, tuskin siitä haittaakaan olisi jos yhteishakuun yhden hoitajakoulunkin laittaisi lukioiden edelle. Kävin pääsykokeissa ja kuinkas ollakkaan minut valittiin. Ajattelin että samahan se on sinne mennä niin ei tarvitse lähteä lukioon miettimään mitä elämälläni teen.

Ensimmäisen syksyn olin vähän pihalla enkä tiennyt miksi olin ja mitä tein ja motivaatiokin oli sitä luokkaa. Tulevat harjoittelut vanhainkodeissa ja työskentely vanhusten kanssa pelotti ja ärsytti, sillä omasin sen tyyppillisen ennakkoluulon; vanhusten kanssa työn tekeminen on pelkkää takapuolten pesua. Toisen syksyn hoidon ja huolenpidon työssäoppiminen näytti toteen että asia ei todellakaan ole niin. Ensimmäinen kosketus vanhuksiin tuli ensimmäisen vuoden kevään kotihoidon tutustumisharjoittelussa hoidon ja huolenpidon opintojen alkaessa. Siinä vaiheessa aloin kiinnostua vanhuksista.

Olen aina pitänyt vanhuksista jossainmäärin ennakkoluulostani huolimatta. Todellinen rakkaus vanhuksiin syntyi toisen vuoden syksyllä hoidon ja huolenpidon työssäoppimisessa. Silloin tajusin että vanhukset ovat minun juttuni ja miksi tahdon heitä hoitaa ja arvostaa. Tässä vaiheessa koin suurimmat kasvunhetkeni ammattilaiseksi. Arvostan vanhoja ihmisiä todella ja pyrin myös välittämään tämän asian heidän tietoonsa työskennellessäni. Heillä on elämän tuomaa viisautta ja heiltä oppii paljon uutta. He myös antavat ajattelemisen aihetta puhumalla asioista mitä en nuorena ihmisenä aina tajua ajatella. Yksi parhaita asioita vanhuksissa on sananlaskut ja erilaiset kaskut mitä heidän suustaan kuulee. Myös vanhahtava puhetapa on mukava.

Ennen kaikkea arvostan vanhuksia koska he ovat selviytyjiä. Jokainen ihminen on oman elämänsä sankari ja niin on myös vanhus joka tarvitsee apua hoitajalta. Nykyajan vanhukset ovat selvinneet sodista, pula-ajasta, sotaveloista ja erilaisista kulkutaudeista joita nykyään pystytään hoitamaan. Vanhukset ovat siis selviytyjiä ja arvostettavia ihmisiä minun silmissäni. Jokainen ansaitsee arvokkaan vanhuuden. Hyvä ohjenuora työssä löytyy raamatun kultaisen käskyn kautta; tee toiselle niin kuin haluat toisen tekevän sinulle. Pyrin siis työssäni tekemään asiat niin kuin haluaisin minulle tehtävän.